Vuxnan elämää

Vaihto-opiskelijuuteen kuuluu kai yleisesti kohdemaan kielen opiskelua. Luimme kaihoisasti toveri Suomen kanssa viestiä vapaista paikoista ruotsin aloittelijakurssilla... ollapa aloittelija! Ollapa tunteja, läksyjä, kirja, opettaja!! Aloittelijatoverimme eivät näitä tosin niin taida arvostaa, vaan opiskelu kuuluu olevan lintsausta, tekemättömiä läksyjä ja kirjatkin ovat hukassa, tai no, olemassa vain skannattuina tietokoneen ruudulla, josta niitä sitten tunnilla joukolla tavataan.

Niin aikuista. Vuxna onkin niitä sanoja, jonka kaikki ovat tainneet täällä oppia. ”I'm a vuxna, I can do it myself.” Toveri Ruotsi A yritti tässä eräänä iltana tolkuttaa, että vuxna on monikko, kuuluu sanoa ”vuxen”! Mutta me tiedämme. Se nyt vaan kuuluu sanoa vuxna, koskaa kuulostaa paljon kivemmalta. Monikko on sitten vuxnas.”Hey vuxnas!” ”Where are the vuxnas?”

Ilmauksessa on ironiaakin, sillä usein toimintamme on jotakin muuta kuin kovin aikuista. Olemme laskeskelleet vaihtariuden nuorentavan meitä noin kymmenen vuotta, eli elän täällä nyt kukkeinta teini-ikääni, mikä selittääkin paljon. Joillakin kymmen vuoden nuorennus ei vapauta heitä teini-ikään, vaan eräs toveri tohtoriopiskelija tuumi hänen nuorentuneen ehkä kaksikinkymmentä vuotta... Ihan ”yleisen tiedon mukaan” hän onkin viittä vuotta nuorempi, ruotsin tunnilla tapahtuneen panikoinnin vuoksi. Kaikkien piti kertoa ikänsä ruotsiksi, ja toveri kuuli vain ”tjugotvå, tjugotvå, tjugotvå...” ja opettajakin oli luetellut numerot vain kolmeenkymmeneen asti. Akuutissa ikäkriisissään toveri sitten parkaisi olevansa "tjugosex!".

Toinen ruotsin suosikkisanoja on också. ”That's a nice word, också.” Sitä kuuluu siis käyttää lauseen lopussa. Ei kuten englannin ”also” vaan kuten ”too”. ”You know I am a vuxna, också!”


Fika tukholmalaiskahvilassa

Yleisesti tunnettu on myös minun lempisanani, ”fika”. Lempisana siis sillä perusteella, mitä se merkitsee. Kuten opimme heti ensimmäisenä orientaatiopäivänä, fika eli kahvittelu on tärkeä osa ruotsalaista elämää. Minulle se on tärkeä osa ruotsalaista elämää, också, koska se suo ihanan rauhoittumishetken with the other vuxnas. Suomessa kahvittelu on minulle harvinaisempaa, jotakin paljon suunnitellumpaa. Täällä se on enemminkin aikalisä. Minusta onkin tullut aikamoinen kahvittelija. Kahvin sijaan himoan nykyään tosin enemmän cappuccinoa! Ja usein myös jotakin makeaa, mmm... (Porkkanakakku on suosikkini, koska siis jos jossakin on porkkanaa, eihän se voi silloin olla täysin epäterveellistä?!)

No joo, ”a vuxna can do whatever she wants!”, kuten eräs toveri viisaudessaan meitä muistutti. But I know I know, a vuxna has to take the consequences, också....

Pyöröovien pyörityksessä

Paitsi että liikenneympyröissä, näkyy ruotsalaisten tasa-arvoisuuden periaate arkielämässä myös pyöröovien muodossa. Kaikki kulkevat koko ajan, samassa tahdissa, eikä tarvitse miettiä kenen vuoro on ensin. Eikä kukaan mies voi vahingossakaan loukata naista avaamalla tälle oven (eräs Puolan toveri kyseli tästä huolestuneena). Kulkemiseen tarvitaan myös kivasti yhteistyötä ja solidaarisuutta: pyöröovi kun ei ole ihan yksinkertaisin käyttöliittymä rakennukseen, vaan vaatii tarkkaavaisuutta. Täytyy tarkkailla tahtia, ettei jää itse väliin eikä kukaan muukaan.

Välillä voi vähän kyllä jäädä, jos ei osaa arvioida oikein nopeuttaan suhteutettuna oven pyörimisnopeuteen, eli onko rako tarpeeksi iso että siitä voi vielä luikahtaa sisään. Silloin täytyy osoittaa myöskin solidaarisuutta kanssaihmiselle, eikä esimerkiksi nauraa. Valitettavasti en suoriutunut tällaisesta tilanteesta ihan ruotsalaisesti... mutta kun se tyttöparka jäi matkalla kirjastosta päärakennukseen molempien rakennusten ovien väliin!

Jonkinlaisia standardeja kaipaisin näihin pyöriviin pirulaisiin. Kerran kävelin käytännössä paikallani sadatellen, että kylläpäs tämä perkuleen ovi pyörii nyt aivan todella hitaasti. Sitten hoksasin, että kyseessä onkin itse asiassa ovi, jota kuuluu itse työntää saadakseen sen pyörimään! Päärakennuksen ovea kun taas ei missään nimessä saa itse työntää, vaan se pyörii ihan omia aikojaan...

Paitsi jos ei pyöri lainkaan. Kuten jos tulee illalla sisään omalla lätkällään ja koodillaan, niin pääsee kyllä liukuovesta eteiseen, mutta siinä sitä sitten on, pyöröovi pysyy järkähtämättömänä paikallaan. No joo, pääsee päärakennukseen sisään sentään toisesta sisäänkäynnistä, jossa on tottelevaiset liukuovet. Mutta miksi laittaa lätkänlukijat ja koodinäppäimet sellaiseenkin paikkaan, missä niistä ei oikeastaan ole mitään hyötyä...

Oho, tämähän saattaa nyt vaikuttaa melkein siltä kuin viettäisin aikaani yliopistolassa öitä myöten. Ei huolta, voin vakuuttaa ettei opiskelu ole temmannut minua aivan täysin mukaansa, vaan sulkemisajan jälkeen menimme koululle vain katsomaan Norjan reissun aikaisemmin tehneiden diashow'ta!

Lysekil, je t'aime

Niin niin, kuten sisar Käpylä Lärvikirjassa arveli, tosielämä vie niin paljon aikaa, ettei siitä ehdi netissä raportoimaan! Kun lisäksi kodin nettiyhteys venkoaa eli toimii kun sitä huvittaa, on päivitystauko ikävä tosiasia. Nyt sitten huomaan, että pitäisi kirjoittaa Tukholman päivistä, Suomi-illallisesta, Göteborgin viikonlopusta ja sitten viime viikon iloista ja suruista aka bileistä ja opiskeluista. Ohitan ne nyt ainakin näin tällä erää maininnoilla, okei, ja kerron sen sijaan viikonlopusta.

Lauantai-iltana oli Melodifestivalenin finaali. Ruotsi valitsi Euroviisuedustajakseen Malena Ernmanin biisillä La Voix, joka on tuota... jännittävä disko-oopperaveto. Eihän tässä voi hyvänen aika Ruotsiakaan tänä vuonna kannattaa, totesi toveri Suomi tekstiviestitse voittajan ratkettua. Jep. Joku ruotsalaiskämppiksistäni kyllä kiljautteli ilmoille kappaleen kertsiä hetken aikaa (kuunneltuanne kappaleen ymmärrätte tarpeeni käyttää ilmaisua ’kiljautella’, mitenkään loukkaamatta oopperaa tai kämppikseni laulutaitoa – noh, ainakaan kovin paljoa), mutta vaihtoi pian Måns Zelmerlöfin Hope&Gloryyn (”aim stil stäänding foo houp änd glooori!”).

Sitä kappaletta Ruotsin radioasemat ovat raikanneet, samoin kuin muita ehdokkaita: Alcazarin Stay the Nightia (”stei tö nait, wount ju stei tö nait, ai kän bii joo laavö, hould oon tait”), Emilian You’re My Worldia (”joor mai vööld, joor tö muun änd staars aböööv, joor tö riison ai nou laaav laaav laaav, mai ounli coos fo biii-iiing”) ja varsinkin E.M.D:n Baby Goodbyeta (”beibi gudbai, beibi feervel, ai doun wonna lai, kos vii kän stei tygeeetööö, mai frend!”) – joka ei edes yltänyt Melodifestivalenin finaaliin! Nyt kyseiset biisit ovat tatuoitu ikuisiksi ajoiksi tärykalvoilleni, radiota kun tuli kuunneltua sen verran paljon viikonlopun automatkoillamme. Sunnuntain matkalle saimme soittimeen levyllisen toivemusiikkia, ja niinpä matka taittui esimerkiksi toveri Slovenian vihellellessä Teuvo, maanteiden kuninkaan tahtiin...

Koko viikonloppua ei toki autossa vietetty, vaan vaikkapa nyt perjantaina taitoimme jalan vaatimattomat kuusitoista kilometriä. Reitti oli nimeltään Dalumsleden, ja onnistuimme sillä pysymään kivasti keltaisia palloja ja keppejä seuraillen. Aikaa meni vain se tsekkiläisen opaskirjan lupaamat neljä tuntia, mikä saa minut epäilemään että ihankohan oikeasti tarvoimme kuusitoista kilsaa! Polku oli kuitenkin paljolti tallomatonta eilispäivän lunta, ja onnistuimme kaikki neljä liukastelemaan itsemme vaaka-asentoon vähintään kerran. Nautin kuitenkin retkestämme sen verran paljon, että haluan harjoittaa moista retkeilyä lisää kiitos! Vettä imevät Adidaksen varsilenkkarinikin osoittautuivat ihan kelvolliseksi vaelluskengiksi (olen tänä talvena viettänyt sen verran paljon aikaa märissä sukissa ja kengissä mutta flunssatta, että väitän tieteellisesti todistaneeni näiden kahden asian välisen riippuvuussuhteen puuttumisen).


"Maan korvessa kulkevi lapsosen tie..."

Lauantaina ajoimme Göteborgin ja Oslon välissä sijaitsevaan Tanumiin katsastamaan Ruotsin Taj Mahalin/pyramidit: Tanumin kalliomaalaukset! Olimme vähän huonosti varustautuneet, sillä jäätaltta, lumilapio ja harja olivat jääneet matkasta. Pahaksi onneksi nimittäin lumi, joka oli siis torstai-iltana sankoin joukoin saapunut tälle maailman kolkalle lauantaiksi sitten sulahtaakseen, oli sulahtanut suunnilleen kaikkialta paitsi näiden Unescon suojelusten päältä. Retkestämme tuli siis melko surkuhupaisa, mutta toverit käyttivät taas luovuuttaan ja tekivät nykyajan versiot maalauksista piirtämällä lumeen.

Matkamme jatkui piilotetuilta maalauksilta Fjällbackaan, kylään jossa Ingmar Bergman kuulemma vietti kesänsä. Kiva pikkukalastajakaupunkihan tuo, joka lumen sijaan oli tosin kätketty sumuun. Surkuhupaisuus jatkui kun ajoimme Harburgsundin kylään kahville. ”Tämä kaupunki on kuin jostain elokuvasta. Kauhuelokuvasta.” tiivisti toveri Tsekki M tunnelmamme. Mitään varsinaisia kauheuksia emme kuitenkaan varsinaisesti kohdanneet, vaan jatkoimme Smögenin kautta takaisin kotiin.

Sunnuntaiaamuna ajoimme samaa tietä Lysekilin pikkukaupunkiin, jossa aistimme taas meri-kohtaa-vuoret- meininkiä eli sykähdyttävää maisemaa silmien täydeltä. Täytyy nyt sanoa, että ehkä se oli se maailman ihanin sää eli lämmin, kirkas auringonpaiste tai hyppelehtivät hormonit tai romantiikan nälkä, mutta Lysekil sai minut ihastuksesta pakahduksiin. Kaupunki iski minuun niin, että tunsin sydämeni heittelevän voltteja taaksepäin kerien. Ehkä se oli se tuttuuden tunne: ne rumimmat pätkät satamaa olivat kuin kotikaupungista Kotkasta, ja Havets Hus oli sisältä kuin Maretarium ja ulkoasusta oli löydettävissä samoja elementtejä kuin Wellamosta. Keskusta oli myös tutussa mielessä kuolleehko kuin Kotkan, mutta sentään näimme siellä ihmisiä, toisin kuin monissa muissa aaveisissa kaupungeissa. Noh, kesäkaupunkeja ne kuuluivat olevankin.


Lysekil

Tuijoteltuamme sympaattisia kaloja silmiin tarpeeksi kauan ja yritettyämme taltioida mahdollisimman paljon lysekiliä sydämiimme (tunnen epäonnistuneeni siinä: ei tarpeeksi kuvia eikä sanoja, vain kaipuu takaisin) suuntasimme kohti lauttaa. Suomalaisnavigaattori näytti taas kyntensä, ja päädyimme ajamaan pois keskustasta, takaisin keskustaan päin ja sitten taas pois keskustasta. Sama kävi itse asiassa toistamiseen sunnuntaina, ja kaikkiaan taisin sekoittaa ohjeistuksissani oikean ja vasemman vaatimattomat kolme kertaa. Liikenneympyrässä pyörimme kaksi täyskierrosta vain kuskin huvitteluntahdon vuoksi, mutta en ole varma oliko kuskimme niinkään huvittunut ensimmäisen päivän aamun tapahtumista...

Lähtöpiste: Hässleholmenin parkkipaikka.
Ajettu: 0,9 km
Navigaattori (hiljaa mielessään, ei missään nimessä ääneen): Tuossa on kyltti tielle 40, ajetaan siis suoraan.
Kuski kääntyy oikealle.
Navigaattori (ääneen, kovaan ääneen): Mitä? Miks tänne käännyttiin?!?”
Kuski: ...!... eikös tää ollu se oikea suunta?
Navigaattori: Ei! Piti mennä suoraan!!
Aikaa lähdöstä ensimmäiseen täyskäännökseen: 2,5 minuuttia

Noh, minusta se ainaki oli hauskaa! Ei tosin yhtä hauskaa, kuin eräs keskustelu autossa. Olimme edellispäivänä kuskin kanssa keskustelleet yksisarvisista, ja kehotin autossa häntä olemaan tarkkaavainen: ties vaikka satumaisesta sumusta ilmestyisi moinen otus eteemme! Ei hyvä heiluisi, jos sen päälle menisi ajamaan. Takapenkille keskustelumme tietysti ei välittynyt ihan täydellisesti, ja sieltä kuului vakavalla naamalla lausuttu huomautus: ei huolta, tien vieressä kulkevat aidat, joten mikään eläin ei pääse tumpsahtamaan konepellillemme! Yksisarvisemme jäi siis kirmaamaan aidan taa. Repeilin ajatukselle vielä seuraavankin päivän paluumatkalla.

Sunnuntai oli tosin kaiken kaikkiaankin melko hysteerisen väsynyt päivä. Viimeinen etappimme oli Åstol-niminen saari, jonka opaskirjassa oli kuvattu olevan kuin ”jostain oudosta unesta”. Olin lautalla niin väsynyt, että taisin tosiaankin torkahtaa. Unessa saavumme pienelle, lähes täyteen rakennetulle saarelle. Saarella ei ole autoja, ja tiet ovat vain kapeita kävelyteitä rannalla tai kujia kauniiden puutalojen välissä. Eksymme yhden toverin kanssa muista, harhailemme saarella kunnes löydämme muut, kiipeän kahden toverin kanssa pimeässä sille yhdelle rakentamattomalle kalliokukkulalle kun on, kapuan alas ja eksyn taas, nyt yksin, mutta lopulta löydän kaksi toveria ja vielä kaksi lisää. Kun herään, olemme taas Rönnängissä.


Autolauttailua

Kotimatkaksi navigaattori laitettiin ottamaan lepiä takapenkille, mutta kuulemma Norjan matkalla se otetaan taas käyttöön. Totta tosiaan, ei matkailu toki tähän lopu: kahden viikon päästä on luvassa Oslon ja Bergenin automatka! Osa vaihtareista moisen matkan jo tekikin: viisi autoa, kolme päivää, 1800 kilometriä – ja yksi hirvi. Me aiomme kuitenkin venyttää matkan neljään päivään, tiivistää ihmiset kahteen autoon – ja henkilökohtaisesti tietysti nähdä hirven sijaan yksisarvinen.

Suomessa, siis käymässä

Lomamatka Suomeen on nyt takana ja olen taas onnellisesti koto-Ruotsin kamaralla. Onnellisesti olin myös Suomen kamaralla, mutta eipä harmittanut palatakaan. Vielä kun on mukana toveri Linjat ja pari päivää Tukholmassa, niin mikäs on ollessa.

Helsinkiin lentäessäni viereeni sattui varsin puhelias ruotsalaismies. Hassua, että matkatessani Suomeen puhuin enemmän ruotsia kuin noin yleensä Ruotsissa! Suomessa sainkin paljon kyselyjä, että NOH, sujuukos se ruotsi nyt kuin vettä vaan? Tosiaan tänne tullessa se kielen oppiminen oli jalona tavoitteenani, mutta nyt siitä on tullut ennemminkin kiva pikku hauskanpidon oheisharjoitus.

Toverit kyselivät myös opiskeluista ja kehoittivat muistamaan senkin puolen. Minä teinkin jopa yhden kotitentin matkani aikana. Kysymykset tulivat PingPongiin torstai-aamuna, ja niihin piti postittaa vastaukset sunnuntaihin puolenyöhön mennessä. Perjantaipäivän ohjelmassani oli sitten yrittää muotoilla järkeviä ruotsienkielisiä lauseita lakiasioista. Tuomioni kuuluu, että ilman kieliongelmia tehtävä olisi ollut suorastaan helppo.

Tehtävänteon jälkeen sain vain nautiskella Suomen iloista. Tai tehtävää ennenkin: torstai-illalla olin pelaamassa Wiitä sisko Käpylän luona. Perjantaina sain thaikkua Du Diista ja yhdessäoloa Käpylän tovereiden etkoilla. Sitten seurasi karaokea, keikkaa ja kemuilua, kaikki samassa paketissa eli paikassa! Tietysti vähän draamaa, kuinkas muuten, mutta lopulta sain nukahtaa onnellisena.

Parin tunnin päästä heräsin sitten pirteänä kuin peikkonen, olihan minun ehdittävä Tampereen junaan. Ehdin siihen seuraavaan. Ja kivasti ehdittiin Pinsiön pieneen, tunnelmalliseen kirkkoon saattelemaan Hervannan toverit avioon. Pappi ei ihan onnistunut Isä meidän -rukouksessa, vaan veti ”ja anna meille meidän joka päiväinen leipämme” -kohdan kertaa kaksi. Niin sitä leipää (tuoretta ruisleipää! pehmyttä limppua! karjalanpiirakoita!) ja kaikenlaista muuta ihanaa syötävää riittikin hääjuhlassa aivan huisisti. Myös viinit ynnä muut virtasivat, ja tanssia jatkoimme Sasin seurantalolta Tampereen Dorikseen. Kirjailimme taas toveri Etu-Kalevan kanssa toivebiisilistan knallelandilaisen ostoskuitin takapuolelle. Ojensimme sen dj:lle ja sekunti kun ensimmäinen toivebiisi (The Ting Tings: Great DJ) lähtee soimaan. Oi ihana Doris, kuinka olinkaan häntä kaivannut!

Sunnuntaihin kuului pizzaa sekä rutkasti alkoholittomia virvokkeita Telakalla, jossa treffasin toverit WD:n, Tampellan ja Markuksen. Markus lähtee elokuussa Etelä-Koreaan vaihtoon, tuo hurja! Vaihtoyliopistossa on kuulemma vaatimattomat tuhat vaihto-opiskelijaa vuodessa.

Telakalta minut nouti kotiinsa toveri Aukio. Oli niin kotoisaa käydä kello puoli yhdeltätoista yöllä kaupassa, kun mieli tekee jäätelöä. Se on niin, niin... Tamperetta! Miksei se voisi olla Helsinkiäkin, mutta minulle se on Tamperetta.

Tampere jäi taakse maanantai-iltapäivällä kun junailin itseni takaisiin Hkiin. Ei olekaan ihan halpaa hupia matkustaa ilman opiskelija-alennuksia! Ilmainen vinkki vaihtoonlähtijöille: maksa Suomen opiskelijakortti itsellesi koko lukuvuodeksi. Säästää Suomessa käydessä/kotiin palattua kivasti matkakustannuksissa.

Ruotsalaisena en moiseen pulmaan törmäisi, sillä täällä nuoret (20-25-vuotiaat) matkaavat samalla hinnalla kuin opiskelijat. Huomenna reissaan Tukholmasta Boråsiin 3h 40 min juna+bussimatkan samalla hinnalla kuin Tampereen ja Helsingin välisen 1 h 45 min aikuisen juna-ajelun. Tosin mainittakoon että kyseessä on ”viime minuutin” tarjous: junalipuilla kun ei täällä ole fiksattuja hintoja vaan vaihtelua tapahtuu kysynnän mukaan.

Oh, nyt olen siirtynyt Ruotsiin jo merkinnässäkin. Tukholmasta voin kirjoittaa vaikka sitten huomisen kotimatkan aikana.