Lysekil, je t'aime

Niin niin, kuten sisar Käpylä Lärvikirjassa arveli, tosielämä vie niin paljon aikaa, ettei siitä ehdi netissä raportoimaan! Kun lisäksi kodin nettiyhteys venkoaa eli toimii kun sitä huvittaa, on päivitystauko ikävä tosiasia. Nyt sitten huomaan, että pitäisi kirjoittaa Tukholman päivistä, Suomi-illallisesta, Göteborgin viikonlopusta ja sitten viime viikon iloista ja suruista aka bileistä ja opiskeluista. Ohitan ne nyt ainakin näin tällä erää maininnoilla, okei, ja kerron sen sijaan viikonlopusta.

Lauantai-iltana oli Melodifestivalenin finaali. Ruotsi valitsi Euroviisuedustajakseen Malena Ernmanin biisillä La Voix, joka on tuota... jännittävä disko-oopperaveto. Eihän tässä voi hyvänen aika Ruotsiakaan tänä vuonna kannattaa, totesi toveri Suomi tekstiviestitse voittajan ratkettua. Jep. Joku ruotsalaiskämppiksistäni kyllä kiljautteli ilmoille kappaleen kertsiä hetken aikaa (kuunneltuanne kappaleen ymmärrätte tarpeeni käyttää ilmaisua ’kiljautella’, mitenkään loukkaamatta oopperaa tai kämppikseni laulutaitoa – noh, ainakaan kovin paljoa), mutta vaihtoi pian Måns Zelmerlöfin Hope&Gloryyn (”aim stil stäänding foo houp änd glooori!”).

Sitä kappaletta Ruotsin radioasemat ovat raikanneet, samoin kuin muita ehdokkaita: Alcazarin Stay the Nightia (”stei tö nait, wount ju stei tö nait, ai kän bii joo laavö, hould oon tait”), Emilian You’re My Worldia (”joor mai vööld, joor tö muun änd staars aböööv, joor tö riison ai nou laaav laaav laaav, mai ounli coos fo biii-iiing”) ja varsinkin E.M.D:n Baby Goodbyeta (”beibi gudbai, beibi feervel, ai doun wonna lai, kos vii kän stei tygeeetööö, mai frend!”) – joka ei edes yltänyt Melodifestivalenin finaaliin! Nyt kyseiset biisit ovat tatuoitu ikuisiksi ajoiksi tärykalvoilleni, radiota kun tuli kuunneltua sen verran paljon viikonlopun automatkoillamme. Sunnuntain matkalle saimme soittimeen levyllisen toivemusiikkia, ja niinpä matka taittui esimerkiksi toveri Slovenian vihellellessä Teuvo, maanteiden kuninkaan tahtiin...

Koko viikonloppua ei toki autossa vietetty, vaan vaikkapa nyt perjantaina taitoimme jalan vaatimattomat kuusitoista kilometriä. Reitti oli nimeltään Dalumsleden, ja onnistuimme sillä pysymään kivasti keltaisia palloja ja keppejä seuraillen. Aikaa meni vain se tsekkiläisen opaskirjan lupaamat neljä tuntia, mikä saa minut epäilemään että ihankohan oikeasti tarvoimme kuusitoista kilsaa! Polku oli kuitenkin paljolti tallomatonta eilispäivän lunta, ja onnistuimme kaikki neljä liukastelemaan itsemme vaaka-asentoon vähintään kerran. Nautin kuitenkin retkestämme sen verran paljon, että haluan harjoittaa moista retkeilyä lisää kiitos! Vettä imevät Adidaksen varsilenkkarinikin osoittautuivat ihan kelvolliseksi vaelluskengiksi (olen tänä talvena viettänyt sen verran paljon aikaa märissä sukissa ja kengissä mutta flunssatta, että väitän tieteellisesti todistaneeni näiden kahden asian välisen riippuvuussuhteen puuttumisen).


"Maan korvessa kulkevi lapsosen tie..."

Lauantaina ajoimme Göteborgin ja Oslon välissä sijaitsevaan Tanumiin katsastamaan Ruotsin Taj Mahalin/pyramidit: Tanumin kalliomaalaukset! Olimme vähän huonosti varustautuneet, sillä jäätaltta, lumilapio ja harja olivat jääneet matkasta. Pahaksi onneksi nimittäin lumi, joka oli siis torstai-iltana sankoin joukoin saapunut tälle maailman kolkalle lauantaiksi sitten sulahtaakseen, oli sulahtanut suunnilleen kaikkialta paitsi näiden Unescon suojelusten päältä. Retkestämme tuli siis melko surkuhupaisa, mutta toverit käyttivät taas luovuuttaan ja tekivät nykyajan versiot maalauksista piirtämällä lumeen.

Matkamme jatkui piilotetuilta maalauksilta Fjällbackaan, kylään jossa Ingmar Bergman kuulemma vietti kesänsä. Kiva pikkukalastajakaupunkihan tuo, joka lumen sijaan oli tosin kätketty sumuun. Surkuhupaisuus jatkui kun ajoimme Harburgsundin kylään kahville. ”Tämä kaupunki on kuin jostain elokuvasta. Kauhuelokuvasta.” tiivisti toveri Tsekki M tunnelmamme. Mitään varsinaisia kauheuksia emme kuitenkaan varsinaisesti kohdanneet, vaan jatkoimme Smögenin kautta takaisin kotiin.

Sunnuntaiaamuna ajoimme samaa tietä Lysekilin pikkukaupunkiin, jossa aistimme taas meri-kohtaa-vuoret- meininkiä eli sykähdyttävää maisemaa silmien täydeltä. Täytyy nyt sanoa, että ehkä se oli se maailman ihanin sää eli lämmin, kirkas auringonpaiste tai hyppelehtivät hormonit tai romantiikan nälkä, mutta Lysekil sai minut ihastuksesta pakahduksiin. Kaupunki iski minuun niin, että tunsin sydämeni heittelevän voltteja taaksepäin kerien. Ehkä se oli se tuttuuden tunne: ne rumimmat pätkät satamaa olivat kuin kotikaupungista Kotkasta, ja Havets Hus oli sisältä kuin Maretarium ja ulkoasusta oli löydettävissä samoja elementtejä kuin Wellamosta. Keskusta oli myös tutussa mielessä kuolleehko kuin Kotkan, mutta sentään näimme siellä ihmisiä, toisin kuin monissa muissa aaveisissa kaupungeissa. Noh, kesäkaupunkeja ne kuuluivat olevankin.


Lysekil

Tuijoteltuamme sympaattisia kaloja silmiin tarpeeksi kauan ja yritettyämme taltioida mahdollisimman paljon lysekiliä sydämiimme (tunnen epäonnistuneeni siinä: ei tarpeeksi kuvia eikä sanoja, vain kaipuu takaisin) suuntasimme kohti lauttaa. Suomalaisnavigaattori näytti taas kyntensä, ja päädyimme ajamaan pois keskustasta, takaisin keskustaan päin ja sitten taas pois keskustasta. Sama kävi itse asiassa toistamiseen sunnuntaina, ja kaikkiaan taisin sekoittaa ohjeistuksissani oikean ja vasemman vaatimattomat kolme kertaa. Liikenneympyrässä pyörimme kaksi täyskierrosta vain kuskin huvitteluntahdon vuoksi, mutta en ole varma oliko kuskimme niinkään huvittunut ensimmäisen päivän aamun tapahtumista...

Lähtöpiste: Hässleholmenin parkkipaikka.
Ajettu: 0,9 km
Navigaattori (hiljaa mielessään, ei missään nimessä ääneen): Tuossa on kyltti tielle 40, ajetaan siis suoraan.
Kuski kääntyy oikealle.
Navigaattori (ääneen, kovaan ääneen): Mitä? Miks tänne käännyttiin?!?”
Kuski: ...!... eikös tää ollu se oikea suunta?
Navigaattori: Ei! Piti mennä suoraan!!
Aikaa lähdöstä ensimmäiseen täyskäännökseen: 2,5 minuuttia

Noh, minusta se ainaki oli hauskaa! Ei tosin yhtä hauskaa, kuin eräs keskustelu autossa. Olimme edellispäivänä kuskin kanssa keskustelleet yksisarvisista, ja kehotin autossa häntä olemaan tarkkaavainen: ties vaikka satumaisesta sumusta ilmestyisi moinen otus eteemme! Ei hyvä heiluisi, jos sen päälle menisi ajamaan. Takapenkille keskustelumme tietysti ei välittynyt ihan täydellisesti, ja sieltä kuului vakavalla naamalla lausuttu huomautus: ei huolta, tien vieressä kulkevat aidat, joten mikään eläin ei pääse tumpsahtamaan konepellillemme! Yksisarvisemme jäi siis kirmaamaan aidan taa. Repeilin ajatukselle vielä seuraavankin päivän paluumatkalla.

Sunnuntai oli tosin kaiken kaikkiaankin melko hysteerisen väsynyt päivä. Viimeinen etappimme oli Åstol-niminen saari, jonka opaskirjassa oli kuvattu olevan kuin ”jostain oudosta unesta”. Olin lautalla niin väsynyt, että taisin tosiaankin torkahtaa. Unessa saavumme pienelle, lähes täyteen rakennetulle saarelle. Saarella ei ole autoja, ja tiet ovat vain kapeita kävelyteitä rannalla tai kujia kauniiden puutalojen välissä. Eksymme yhden toverin kanssa muista, harhailemme saarella kunnes löydämme muut, kiipeän kahden toverin kanssa pimeässä sille yhdelle rakentamattomalle kalliokukkulalle kun on, kapuan alas ja eksyn taas, nyt yksin, mutta lopulta löydän kaksi toveria ja vielä kaksi lisää. Kun herään, olemme taas Rönnängissä.


Autolauttailua

Kotimatkaksi navigaattori laitettiin ottamaan lepiä takapenkille, mutta kuulemma Norjan matkalla se otetaan taas käyttöön. Totta tosiaan, ei matkailu toki tähän lopu: kahden viikon päästä on luvassa Oslon ja Bergenin automatka! Osa vaihtareista moisen matkan jo tekikin: viisi autoa, kolme päivää, 1800 kilometriä – ja yksi hirvi. Me aiomme kuitenkin venyttää matkan neljään päivään, tiivistää ihmiset kahteen autoon – ja henkilökohtaisesti tietysti nähdä hirven sijaan yksisarvinen.