Digital Library Management by Perkele

Nyt takana on kaksi päivää lähiopiskelua digikirjasto-kurssillamme. Meillä on ollut luentoja, pieni seminaarisessio sekä tänään ryhmätyöskentelyä. Aah, muistan taas millaista on istua luennolla: unettavaa. Mutta on mielenkiintoista seurata, mitä muut tekevät ja tarkkailla erilaisia luennointityylejä. Tänään meillä oli mielestäni yksi ihan hyvä luennoitsija. Kuuntelin häntä tarkasti: halusin nimittäinkeksiä mistä hän on kotoisin. Nimen perusteella arvelin, että ehkä Saksasta... mutta aksentti ei kuulostanut siltä (ja tiedättähän saksalaiset: vaikka puhuisivat kuinka hyvin englantia, niin se "ja" tuppaa livahtamaan aina kuitenkin). Oikeastaan kun kuuntelin tarkemmin, hän kuulosti ihan natiivilta, ehkä kanadalaiselta. Luennon kuluessa hän alkoi kuitenkin antamaan vihjettä irlantilaiskorotuksen suuntaan...

Luennoitsija meni kuitenkin äimäyttään käkeni, ja paljastamaan että se oli hänen ensimmäinen luentonsa englanniksi! Ei voi siis olla natiivi. Mikäs sitten? Noh, oikea vastauskin tuli lopulta ilmi: hän oli yksinkertaisesti ihan vaan ruotsalainen. Vau. Hänen kuuntelunsa oli siis mennyt oikeastaan hukkaan. Toveri Suomi oli sen sijaan keskittynyt kastseluun ja piirustanut luennoitsijastamme hienon kuvan! Minusta taas toisen luentomme muistiinpanoni olivat kuvaukselliset.



Yllätysruotsalainen luennoitsijamme auttoi sentään rikkomaan stereotypiaa ruotsalaisluennoitsijoista. Toinen luennoitsijamme on minusta äärimmäisen ruotsalainen. Hän kysyy onko okei jos tehdään näin, kuinka voimme, ja kiitteli meitä vuolasti luentonsa jälkeen siitä, että kuuntelimme häntä. "Olen kiitollinen teille" sanoi hän suoraan lainatakseni. Eilen hän kiitteli meitä aktiivisesta osallistumisesta seminaariin. Olin kylläkin ollut siinä vaiheessa päivää liian väsynyt ymmärtämään puhetta saatika puhumaan itse, joten taktiikkani oli nyökytellä kiivaasti ja näyttää mietteliäältä (mietteliäältä näyttäminen on helppoa väsyneelle: nojaa kättä leukaansa ja pitää silmät puoliavoimena (täytyy vain käännähdellä kulloistakin puhujaa kohti.))

Luennot paitsi unettivat myös herättivät, nimittäin kysymään kysymyksiä. Tein muistiinpanoja pohdinnoistani, ja voin nekin tähän nyt kopioida, jotta näette oppimista tapahtuneen. Kysymykset kuuluvat:

"Miksi ihminen halusi yliopistoon? Onko ihan viisas sellainen ihminen? Toisaalta ammattikorkeakoulukaan ei ollut hyvä, joten miksei ihminen vain mennyt amikseen? Miksei ihminen vain opiskellut sähköasentajaksi ja mennyt töihin? Mutta oikeastaan sähköasentajuuskin vaatii enemmän keskittymiskykyä kuin ihmisellä on, joten miksi ihmisestä oikein olisi? Voiko olla joulukorttilajittelija ympäri vuoden? Voiko olla kotiäiti jossei ole lapsia? Voiko olla kotivaimo jossei ole puolisoa? Voiko olla vain kotihenkilö? Voiko olla vaikkei osaa kodinhoitoa? Voiko oppia työssä eli kotona? Voiko olla olematta mitään? Voiko vaan olla ja elää ja pitää kivaa?"

Ihan tällaisia yleiselle tasolla liikkuvia pohdintoja vaan.

Tämän päivän viimeinen koitos, ryhmätyö, herätti myös paljon ajatuksia. Jos nyt jotakin kirjaisin tähän, niin sen, että kulttuurierot taisivat olla lopulta kaikkein vähiten syynä siihen, että koko ryhmä oli kivan kollektiivisesti hermot riekaleina. Ihmisillä vaan nyt on niin erilaisia näkemyksiä siitä, miten asiat tulisi tehdä. Minusta jos aikaa esityksen valmisteluun on annettu reilu tunti, niin silloin hommaa ei paahdeta koko iltaa jokaikiseen lillukanvarteen takertuen. Mielestäni onnistuin sen ihan kivan ruotsalaisesti sanomaan, jos sitten sen seitsemän kertaa... tiedä sitten oliko se muista sitä otsikkoni mukaista perkele-mentaliteettia!

Nyt yritän chillata ja hankkia jostakin energiaa huomisen uneliaisuuteeni... Koska niin kuin yliopistomme hissi viisaasti opastaa: stressi tappaa.